Mietin kennelnimeä tuleville lapinkoiralapsille pitkää ja hartaasti ja jo varsin sinkeästi tuskastuenkin. Kun ei kolahtanut mikään, niin ei, minkäs teet..?

Kunnes olin taas kerran Tyyne-ihanaisen kanssa metsälenkillä. Oli kaunis loppukesän illansuu, kanervat täydessä kukassa. Tyyne pompsahteli kanervikossa tavalla, jonka vain se hallitsee. Ensin ponnahdus korkealle, takatassut tiiviiseen nippuun mahan alle ja piiiiitkä liuku kanervat mahanalustaa suloisesti kutkuttaen, helmat naisellisesti leijaillen... Ja uudestaan ja taas! Yht'äkkiä SE tuli: KANERVAKEIJU! Voiko asia ja keiju selvempi olla?! Vieläkin tunnen sen kesäillan viileyden ihollani ja näen Tyynen ihanat leijaloikat silmissäni, ja ne helmat <3 ..!!

Kanervakeijuni on jo monta vuotta vanhempi, mutta rakastaa edelleen tyttömäistä kirmailua. Kanervien nuput tirisevät parhaillaan puhkeamaisillaan... :o)